Muutama neuvo sinulle, arjessa selviytyjä

Muutamat uutissivustot ja vastaavat on kirjoitelleet ohjeita masentuneelle, kiireiselle ihmiselle. Joskus niistä paistaa läpi täysin se, että kirjoittaja itse ei tiedä yhtään mitään siitä, millaista jatkuvasti arjessa selviytyvän elämä on, ja mitä neuvoja sellainen ihminen tarvitsee. Kun ei jaksa. Voi olla että tästäkään ei sulle ole mitään apua, mutta itse olen selvinnyt omasta arjesta vähän paremmin.

1. "En jaksa siivota (enkä ainakaan tiskata)".

Ei tarvitse. Luultavasti kukaan muu ei kärsi viikkosiivouksen väliin jättämisestä kuin sinä, ja jos huushollissa asuu muitakin siivoukseen kykeneviä, niin ei sen yhden ihmisen harteilla pidä ollakaan. Itselle suurin haaste on aina ollut tiskit. Tiskien kanssa suurimmaksi selv
iytymiskeinoksi synkimmässä tilanteessa teen niin, että huuhtelen ne käytön jälkeen nopeasti (ei puhtaiksi) ja kasaan ne jonnekin, missä ne pysyy kuivana ettei ne ala homehtua ja haista. Ne on vain tiskejä, niistä ei kannata kantaa liian suurta huolta.

2. Eläimet helpottavat oloa...

...mutta myös kuormittavat, kyllä. Joskus kalojen ruokinta tai kissanvessansiivous kerran päivässä on liian ylivoimaista. Jos tiedät, että oma olo on tällä hetkellä niin huono, että lemmikin pito ei onnistu, älä ota lemmikkiä. Sama pätee myös siihen, jos oletat että olo pahenee tulevaisuudessa. Nykyään on kuitenkin alkanut yleistyä sellainen hieno ajatus, että omalle lemmikille halutaan ulkoiluttaja tai viikonloppukummi - tätä kannattaa ehdottomasti harkita, jos luulet että hoitolemmikki voisi auttaa, mutta omaa et voi hankkia. Facebook on pullollaan ryhmiä, joissa lemmikille etsitään pitkäaikaista hoitajaa tai kummia, niihin kannattaa liittyä. Vaihtoehtoisesti, jos oman lemmikin kanssa alkaa tuntua liian haastavalta, sille voi etsiä kummin.

3. Tekemättömien asioiden lista on liian pitkä, enkä saa mitään tehtyä - tai kaikki vaan jumittaa.

Tehtävien asioiden lista tuntuu joskus aivan liian pitkältä. Mun mielestä niiden puhdas listaaminen on yksistään kuormittavaa.
"En ole tehnyt tänään yhtään mitään."
"En ole saanut tänään aikaiseksi yhtään mitään."

Tuttuja ajatuksia? Mua helpotti, kun otin paperin ja jaoin sen kolmeen osaan. Ensimmäisessä on asiat, jotka pitää tehdä mahdollisimman pian (soitto lääkärille). Seuraavassa asiat, jotka olisi hyvä tehdä piakkoin (laskujenmaksu). Kolmanteen asiat, jotka voi tehdä kun siltä tuntuu (maratoonaa kaikki Supernaturalin kaudet). Mitään ei ole pakko tehdä tänään tai huomenna. Luokittele asiat kuten itse parhaaksi näet, suluissa omat esimerkkini muutamasta asiasta.

4. "En ehdi koskaan tehdä mitään itsestä kivaa."

Kokeilin jokin aika sitten varata aikaa itselleni kalenteriin. Kirjoitan kalenteriin "Omaa aikaa" jolloin voin vaikka kaivaa nenää ja katsoa maalin kuivumista niin halutessani. Suosittelen ehdottomasti, mikäli omat kiireet tuntuu menevän jatkuvasti oman ajan edelle, tai aika jotenkin vaan jumiutuu vaikka olet kotona paljon.

Eli ei mitään "koitan vähän rauhoittua enemmän nykyään kotona" vaan kylmästi ne tunnit ylös, vaikka tunti tai pari tuntia kerran viikossa ennen nukkumaanmenoa (ja tunteja voi lisätä, kun se alkaa sujumaan!). Tarvittaessa kirjoita ylös mitä aiot tehdä, kuten se pitkään suunniteltu leffamaraton, taulun maalauksen aloitus tai kirje tutulle.


Bonus: Musiikki on hirveästi ollut itselle avuksi. Viime aikoina olen myös kuunnellut paljon äänikirjoja, joita muuten löytyy jonkin verran esimerkiksi Youtubesta ihan suomeksikin, mutta myös kirjastosta. Niitä kuunnellessa ei tarvi kuin kuunnella.

Bonus numero kaksi: Jos selviytymisessä on kyse esimerkiksi masennuksesta, niin kannattaa kokeilla neulomista, jos se yhtään kiinnostaa. Jos neuleita alkaa tulla enemmänkin, neulottuja villasukkia, pipoja yms. voi sitten lahjoittaa eteenpäin muille, jotka tarvitsee apua, ja niitä voi tehdä aivan omaan tahtiin, vaikka pari riviä päivässä.

Samassa pihassa (novelli)

On aivan samalainen iltapäivä kuin kaikki muutkin.

Laitan ruokaa työpäivän jälkeen. Jaloissani makaa lähes huomaamattomasti musta koira. Sitä on hieman vaikea kuvailla mitenkään -  romuluinen musta luppakorva -, mutta sen silmät katsovat suoraan sieluun ja ovat täynnä elämäniloa.

Päätin tehdä lempiruokaani lohisoppaa, mutta en joko muistanut tai halunnut ostaa ruokakermaa. Yksinkertainen ruoka on hyvää. Lohessa on tarpeeksi rasvaa ilman kermaakin.

Ruoka on hyvää, ja syön sen kanssa pari siivua ruisleipää. Kaksi tarkkaa ruskeaa silmää seuraa koko toimitusta tietäen, että se saisi kyllä oman osansa ruuasta myöhemmin.

Lähden käyttämään koirani ulkona ruuan jälkeen. Ulkona on oikein mainio sää, ja käymme pitkän lenkin. Koira nuuskii, piehtaroi ja katselee maailmaa. Se syö marjoja ja etsii kuonollaan hajuja, jotka kertovat sille paljon enemmän kuin minulle koskaan.

Palaamme takaisin kerrostalon pihalle. Huomaan saman tien, että parkkipaikalle on ilmestynyt auto paikalle, joka on ollut tyhjänä jo viikkoja. Koiralle aika ei merkitse mitään. Se huomasi auton yhtä aikaa kanssani. Kävelen parkkipaikan lävitse, mutta minua kaduttaa jo nyt se, että tulimme tältä puolen parkkipaikkaa takaisin pihalle.

Koira vetää hihnaa ja minua perässään, vaikka normaalisti se kulkee aivan nätisti. Se pysähtyy tapittamaan kuskin ovea ja haistelee maata häntä heiluen. Sitten se katsoo minuun, todellakin minuun, silmät riemusta hehkuen. Sen koko olemus huokuu iloa ja helpotusta, "viimeinkin!"

En osaa vastata sille. Samalla kun koira katsoo silmiini, sen hännän heilahdukset hidastuvat ja jännittyneet lihakset rentoutuvat. Riemu katoaa koiran silmistä, ja tilalle jää pelkkä tyhjyys. En osaa vastata, mutta pakotan itseni sanomaan koiralle ainoan sanan, jonka se ehkä ymmärtää.

"Ei."

Koira katsoo jälleen pitkään ovea, joka pysyy kiinni, nuuskaisee kerran maata ja jatkaa matkaa. Se hidastaa kerran vauhtia matkalla rapun ovelle, ja vilkaisee taakseen. Leikin että en huomaa sitä.


Kävellemme takaisin sisälle. Koira menee jyrsimään luuta keittöön, samalla kun itse pakenen tietokoneen ääreen. Koira ei ymmärrä aikaa. Joskus toivoisin, että voisin kertoa sille kaiken, mutta silti välillä minusta tuntuu, että se tietää enemmän kuin minä. Ehkä sen kyky olla ymmärtämättä ajankulua onkin lahja eikä vajaavuus.

Kone (novelliluonnos)

Kirjoitettu 14.6.2011. Pyrin tuona kesänä kirjoittamaan yhden tekstin joka päivä. Ihan mukava haaste, ja sain paljon hyviä luonnoksia aikaiseksi. Voipi olla että kirjoittelen tämän joskus uusiksi.

KONE

Minä olen kone. En ole millään tavoin erityinen tai erotu muista. Minut on valmistettu osa kerrallaan ja koottu samalla tavoin kuin veljeni ja sisareni ja kaikki muut ennen meitä. Meitä kokeillaan, meitä valvotaan ja meidän vikamme korjataan. Vialliset puretaan ja hävitetään. Meidän on oltava täydellisiä, toimittava moitteettomasti ja näytettävä hyviltä ihmisten silmissä. Meidän on toimittava ihmisten hyväksi.


Minä selvisin. Kuulen ääniä ja ympärilläni on pimeää. Tunnen veljeni ja sisareni ympärilläni, edessä, takana, ylhäällä, alapuolellani. He ovat yhtä tietämättömiä siitä maailmasta, johon meidät viedään, kuin minä.

Tunnen, kuinka minua viedään pois. En voi päättää matkani suuntaa tai vauhtia. Välillä tuntuu jopa siltä, että en ole enää maan kamaralla. Tuttu jäi jonnekin kauas sinne mistä tulin. Sisareni ja veljeni kertovat mitä uskomattomampia asioita pimeyden ulkopuolelta, sillä matkamme on pitkä. Mutta minä odotan. 

Kaikki tapahtui niin nopeasti. Nyt olen kaukana ja erossa sisaristani ja veljistäni ja kaikki on vierasta. On edelleen pimeää, mutta en kuule mitään minkä muistaisin tutuksi. Tiedän kuitenkin, että matkani päättyi. Olen täysin paikallani. Kaikki pimeyden ulkopuolella on kuitenkin liikkeessä, matkalla kohti jotain. Minä en edes tiedä miksi olen täällä.

En tiedä kuinka kauan olin vain hiljaa. Viimein joku tuli luokseni ja raotti laatikkoni kantta hieman. Raosta tuli sisään vain vähän valoa, mutta se sai minut hämmästelemään, mitä kaikkea ulkoa voi löytyä.
”Tämän minä haluan” kuulen.
Totta kai haluat minut. Olen täydellinen.

Minua viedään taas, mutta tällä kertaa en ole yksin ja tiedän minne olen menossa. Menen ihmisen luo. Ihmisen, joka haluaa minut. Ihmisen, joka tarvitsee minua. Tarvitsee konetta. 

Perillä minut nostetaan viimein ulos laatikostani. Valo melkein sokaisee minut, mutta en voi olla hämmästelemättä. Kaikki tarinat kalpenevat tämän rinnalla. Huomaan kiilteleväni kauniisti valossa ihmisten asettaessa minut omalle paikalleni. He kokeilevat minua ja sanovat toisilleen minun toimivan moitteettomasti. 

Totta kai toimin täydellisesti. Olen täydellinen. Olen kone.



Aika kuluu ja tapahtuu jotain odottamatonta: teen virheen. En voi uskoa sitä todeksi, vaan ihmiset osasivat odottaa sitä. He tutkivat ja katsovat, kokeilevat ja kääntelevät minua ja päättävät lopulta ettei se haittaa. He hyväksyvät pienen vian minussa.

Ei kovin paljon myöhemmin huomaan, että kiiltoni himmenee. Sen mukana tulee myös uusia ongelmia, uusia vikoja. Sitä ihmiset eivät enää hyväksy, mutta he yrittävät saada minut kuntoon. He yrittävät olla käyttämättä minua turhaan ja vievät minut lopulta pois. Minut jätettään muiden koneiden luo. Meitä tutkitaan ja lopulta meidät puretaan. Hyvät osat viedään pois ja niistä rakennetaan uusia koneita. Vialliset osat haudataan maan alle ja unohdetaan sinne, ikuiseen pimeyteen.

Minä olen kone. Tehtäväni on palvella ihmistä.

Kolme vuotta ja kolme koiruutta

Viikko vaille kolme vuotta sitten sain pikkuruisen, karvaisen ja emonsa perään itkevän nyytin viimein kotiin pitkän pitkän odotuksen jälkeen. Muistan, kun nukuttiin ensimmäinen yö yhdessä olohuoneen lattialla ja pentu nukkui pää mun niskassa, ja mietin pelonsekaisin tuntein että olen nyt vastuussa tästä pikkuruisesta olennosta, joka vaikutti niin avuttomalta silloin (ei muuten vaikuta enää). 

Puoli vuotta sen jälkeen meidän taloon pyrähti Armi, joka pistikin kaiken sekaisin pienen pyörremyrskyn lailla. Aina töistä kotiin tullessa mua odotti kämppä, joka näytti pahemman luokan poltergeisthyökkäyksen uhrilta tai vähintäänkin kauhuleffan lavasteelta. Kuvailin asuntoa salaa tietokoneella, mutta kuvaruudulla ei näkynytkään mitään yliluonnollista, vaan ihan vain hyvin utelias pentukoira, joka tutki kaikki laatikot, hyllyt, lipastot ja levitti mielellään kaiken löytämänsä ympäri kämppää. 


Ja olihan sitä pakko ihailla, vaikka laittoi millaisia väkerryksiä niin tämä otti ne vain iloisena haasteena, älypelinä, eikä esteenä. Ja yleensä Armi veti pidemmän korren.

Viime vuonna sain hoitoon Napen, joka onkin sitten kouluttanut mua tämän vuoden aikana vähintään yhtä paljon kuin minä sitä. 

Napu viilsi jalkansa pahasti lasinsiruun.
Olo oli melko apea pari päivää sen jälkeen.

Kolmeen vuoteen on mahtunut vaikka ja mitä, sekä hyvää että huonoa, uskottavaa ja uskomatonta, mutta kaikki on kasvattanut ja voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että en jättäisi oikeastaan mitään välistä. En edes valvottuja öitä ja itkettyjä päiviä, naarmuja ja arpia tai eläinlääkäriin laitettuja rahoja. En voi enää edes kuvitella elämää ennen tätä konkkaronkkaa, ja jopa aiempi elämä kolmisin Iiron ja Armin kanssa ilman Nappea tuntuu nyt hirveän kaukaiselta ja jopa tylsältä. Oonkin naureskellut, että sen jälkeen kun Nappe tuli taloon, mulla ei ole ollut tylsää päivää. Jokainen päivä tuntuu pieneltä maratonilta, mutta silti salaa toivon että elämä jatkuu yhtä touhukkaana ja mielenkiintoisena. Kaikki koirat vaatii paljon, ja antaa paljon. 

Pitääkö koiranulkoiluttajan käytökseen puuttua?

Ja niinpäs kävi että olin jo luonnostellut erään surkuhupaisen tekstin edellisviikkojen ja -päivien tapahtumista, mutta päätin sitten jättää sen tältä erää kirjoittamatta loppuun, koska kävikin juuri niin kuin kirjoitin sen alkuun: "Kirjoitan tämän silläkin uhalla, että sama meno jatkuu vielä tämän jälkeenkin." Kerätköön se postaus vielä matskua, mutta palailen tässä menneisiin kömmähdyksiin, joita olen koirieni kanssa saanut matkan varrella kokea erään Oulun puskaradiossa (facebookryhmässä) tehdyn aloituksen inspiroimana. Siinä eräs henkilö moitti koiran ulkoiluttajaa, joka kirjoittajan mukaan huusi koiralle ja nyki hihnaa niin että koira vinkui kivusta. Kirjoittaja ei ollut puuttunut tilanteeseen.

Kuvan koirat liittyvät tapauksiin.

Yllä kuvatun kaltainen tilanne olisi voinut osua myös minun kohdalleni, kun olen ulkoiluttanut nuorinta koiraani. Se on melkoisen terävä ja reaktiivinen, räjähtävä luonne, joka kiihtyy nollasta sataan silmänräpäyksessä. Se on ja ei ole "remmiräyhääjä", koska se osaa mennä muista koirista ohi nätistikin, mutta aistii minusta ja muista koiristani heti jos tilanne vaikuttaa jännittävältä ja reagoi siihen. Se myös provosoi muita koiria tuijottamalla ja pysähtymällä. Sitten, kun on tilanne päällä, niin se alkaa ulista, ulvoa ja vinkua kurkku suorana toisen koiran/oravan/muovipussin/???!?? perään.
Tässä tlanteessa olen monesti korottanut ääntäni, mutta se on eri asia kuin vihaisesti huutaminen. Äänen korottaminen on toiminut meillä, koska koiralla häviää pienistäkin ärsykkeistä korvat ja ilmeisesti tajuntaan iskee helpommin se jämäkkä, kovaa sanottu "istu" kuin rauhallisesti ja tomerasti puheäänellä todettu käsky. Koira huutaa ja ulisee myös istuessaan paikallaan, koska se nyt on sellainen innostuessaan, mutta yleensä se myös ehtii jonkin aikaa hyppiä kahdella jalalla hihnaa vasten niin, että tilanne näyttää siltä että nyin sitä jatkuvasti vaikka ihan itse se hoitaa hommansa hyppäämällä hihnan kantaman yli. Talvella se onnistui jopa kerran nousemaan kahdelle jalalle ja yritti hyppiä hihnaa vasten, mutta hihna loppui kesken, se ei saanutkaan pitoa ja tippui selälleen ja kyljelleen maahan, ja siltä lähti ilmat pihalle. Mää vaan nauroin vieressä, kun ei oikein muutakaan voinut enää, ja no, olihan se jotenkin omalla tavallaan huvittava kohtaus. Tämän kiihtymisen aiheutti lumikasan takaa äkkiä ilmestynyt koira. Ei siinä, kun koirani oli pääsyt ylös ja yskinyt ja yökkinyt hetken, niin se jatkoi nätisti matkaa ja minä keittelin kotona kahvit valvontaeläinlääkärille siltä varalta, että joku näki kun "ensin nykäisen koiran maahan voimakkaalla vedolla ja nauran siihen päälle vielä räkäisesti." 

Toinen koirani on taasen kerran yrittänyt lähteä ajamaan kolmea rusakkoa, jotka lähtivät karkuun lähipuskasta. Se huusi vajaat 10 minuuttia yhtä huutoa ja yritti hengen hädässä päästä niiden perään, ja koska koiralla on painoa ~30kg niin ainoa vaihtoehto oli pidellä sen valjaista kiinni kaikin voimin polvillaan koiran vieressä ja toivoa, että valjaiden kiinnitykset ja omat käsivoimat riittää (kokeilkaa tiputtaa 10kg perunasäkki parvekkeelta ja pidelkää sitä jonkin aikaa, se ajaa varmaan saman asian) ja koira tietenkin huusi kuin sitä olisi piesty. Jos ette tiedä, miltä ajohaukku kuulostaa, niin Youtubesta löytyy esimerkkejä. Meidän ohitse käveli eläkeläisariskunta, joka katseli menoa pitkän matkan päästä nenän varttaan pitkin, ja kohdallakin tuijottivat murhaavasti, kun luulivat että satutan koiraa. Aina ulkopuolinen ei ymmärrä tilannetta kokonaan, mutta toisaalta hyvä että ihmiset välittää. Mutta ei olla niin mustavalkoisia. Ja olisin toivonut, että mikäli he tosiaan luulivat että satutan koiraa niin he olisivat yrittäneet jollain tapaa puuttua tilanteeseen sen sijaan, että tuijottivat vain pahasti. Käsittääkseni jokaisella on velvollisuus puuttua tilanteeseen, jossa eläimelle aiheutettaan tarkoituksella kärsimystä, mutta näköjään ainakaan suomalaisilla tämä ei luonnistu, vaan piiloudutaan kaikenlaisten selitysten taa, kuten "olin liian kaukana", "oli omat koirat/lapset mukana", "oli kiire". Kun kaikilla on syy, kukaan ei tee mitään, ja oikeasti koiraa satuttavat koulutusmetodit jatkavat kukoistustaan, elleivät pelkät pahat katseet ja someen ilmestyvät jeesustelutaivastelualoitukset ala puremaan ulkoiluttajiin.

Alakulöpinät

Mulla on pitkä syksy ja talvi takana. Moni ei taida tietää, että heräsin eräänä elokuisena päivänä siihen, että käsi ei enää mennyt nyrkkiin ja koko käsivarsi tuntui olevan tulessa. Siitä alkoi monta kuukautta kestänyt lääkäriralli, joka päättyi leikkaukseen ja koepalan ottoon, mistä mikään ei johtanut mihinkään eikä tehnyt ketään hullua hurskaammaksi. Oikean käden etusormen rystyseen kasvoi luuta (tai jotain muuta epämääräistä luun kaltaista ainetta?), koko ajan oli leposärkyä ja siihen päälle todella pahaa särkyä, jos yritin tehdä oikealla jotain. Koepalan oton jälkeen sain kotiini paperit, joissa todettiin näin: ”Kukaan ei tiedä mikä tämä on, mistä tämä on tullut tai miten tätä hoidetaan. Syö buranaa loppuelämä, heippa.” Tämän diagnoosin jälkeen mut potkittiin pois julkisen terveydenhuollon piiristä. Yksityisestäkään ei ollut apua.

Näytti siltä, että en piirrä ainakaan oikealla kädellä enää ikinä, joten aloin opetella piirtämää vasurilla. Mulla oli monta kuukautta aikaa pohtia omaa suhdetta taiteen tekemiseen, ja kaivelin vanhat kirjoitelmat ja kirjoituslehtiöt, ja ylpeänä voin sanoa, että vasurilla kirjoittaminen ja piirtäminenkin alkoivat sujua ihan mukiin menevästi. Lopputalvesta kävin ensimmäistä kertaa vuosiin hierojalla, ja käden kivut meni päivässä ohi. Käsi meni taas nyrkkiin, etusormi taittui normaalisti. Yhtä aikaa olin uskomattoman ärtynyt ja hämmentynyt, mutta myös iloinen.

Syksyn ja talven aikana tein kaikenlaista sillä ajalla, minkä aiemmin käytin piirtämiseen. Löysin uudelleen intohimon kirjoittaa, mutta samaan aikaan aloin myös valokuvaamaan ja pää pursusi edelleen ideoita maalaamiseen ja piirtämiseen liittyen, sarjakuvia unohtamatta. Kokeilin jäätä jopa musiikin ja huonekalujen tuunauksen saralla. Mitä kuvataiteelle pyhitetylle facebooksivustolle tapahtuu? Paha sanoa. Se on ollut monta kuukautta täysin käyttämättömänä. Olen sellainen ihminen, että tykkään jakaa kaiken omiin lokeroihinsa, mutta ehkä sivusto voisi vastedes toimia eräänlaisena kokoavana kanavana kaikelle. Valokuvia löytyy nykyään Instagramista, kirjoitelmia ja laulujen sanoituksia pöytälaatikosta (toivottavasti tulevaisuudessa tästä blogista ja äänitettynä Youtubesta), piirustuksia ja maalauksia on myös kasaantunut työpöydän reunalle sen jälkeen, kun kynä alkoi pysyä oikeassa kädessä.

Voisin jopa sanoa, että on melko ironista, että käden toimintakyvyn menettäminen muutamaksi kuukaudeksi aiheutti paljon hyvää, sillä jouduin pois omalta mukavuusalueelta ja reippaasti. Oli pakko kokeilla uusia juttuja ja yrittää löytää se ”oma juttu” uudestaan. Tällä hetkellä haluaisin tehdä vähän kaikkea, enkä oikeastaan näe mitään syytä yrittää keskittyä vain yhteen asiaan. Olen monesti kesäksi ottanut itselleni jonkin taideprojektin, jonka olen pyrkinyt suorittamaan syksyyn mennessä. Tänä vuonna en ole ottanut mitään erityistä päämäärää mihinkään, enkä varmaan otakaan. Aion jatkaa eri asioiden kokeilua ja katsoa, mitä kaikkea menneestä talvesta ja tulevasta kesästä jää käteen.