On aivan samalainen iltapäivä kuin kaikki muutkin.
Laitan ruokaa työpäivän jälkeen. Jaloissani makaa lähes huomaamattomasti musta koira. Sitä on hieman vaikea kuvailla mitenkään - romuluinen musta luppakorva -, mutta sen silmät katsovat suoraan sieluun ja ovat täynnä elämäniloa.
Päätin tehdä lempiruokaani lohisoppaa, mutta en joko muistanut tai halunnut ostaa ruokakermaa. Yksinkertainen ruoka on hyvää. Lohessa on tarpeeksi rasvaa ilman kermaakin.
Ruoka on hyvää, ja syön sen kanssa pari siivua ruisleipää. Kaksi tarkkaa ruskeaa silmää seuraa koko toimitusta tietäen, että se saisi kyllä oman osansa ruuasta myöhemmin.
Lähden käyttämään koirani ulkona ruuan jälkeen. Ulkona on oikein mainio sää, ja käymme pitkän lenkin. Koira nuuskii, piehtaroi ja katselee maailmaa. Se syö marjoja ja etsii kuonollaan hajuja, jotka kertovat sille paljon enemmän kuin minulle koskaan.
Palaamme takaisin kerrostalon pihalle. Huomaan saman tien, että parkkipaikalle on ilmestynyt auto paikalle, joka on ollut tyhjänä jo viikkoja. Koiralle aika ei merkitse mitään. Se huomasi auton yhtä aikaa kanssani. Kävelen parkkipaikan lävitse, mutta minua kaduttaa jo nyt se, että tulimme tältä puolen parkkipaikkaa takaisin pihalle.
Koira vetää hihnaa ja minua perässään, vaikka normaalisti se kulkee aivan nätisti. Se pysähtyy tapittamaan kuskin ovea ja haistelee maata häntä heiluen. Sitten se katsoo minuun, todellakin minuun, silmät riemusta hehkuen. Sen koko olemus huokuu iloa ja helpotusta, "viimeinkin!"
En osaa vastata sille. Samalla kun koira katsoo silmiini, sen hännän heilahdukset hidastuvat ja jännittyneet lihakset rentoutuvat. Riemu katoaa koiran silmistä, ja tilalle jää pelkkä tyhjyys. En osaa vastata, mutta pakotan itseni sanomaan koiralle ainoan sanan, jonka se ehkä ymmärtää.
"Ei."
Koira katsoo jälleen pitkään ovea, joka pysyy kiinni, nuuskaisee kerran maata ja jatkaa matkaa. Se hidastaa kerran vauhtia matkalla rapun ovelle, ja vilkaisee taakseen. Leikin että en huomaa sitä.
Kävellemme takaisin sisälle. Koira menee jyrsimään luuta keittöön, samalla kun itse pakenen tietokoneen ääreen. Koira ei ymmärrä aikaa. Joskus toivoisin, että voisin kertoa sille kaiken, mutta silti välillä minusta tuntuu, että se tietää enemmän kuin minä. Ehkä sen kyky olla ymmärtämättä ajankulua onkin lahja eikä vajaavuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti