Kone (novelliluonnos)

Kirjoitettu 14.6.2011. Pyrin tuona kesänä kirjoittamaan yhden tekstin joka päivä. Ihan mukava haaste, ja sain paljon hyviä luonnoksia aikaiseksi. Voipi olla että kirjoittelen tämän joskus uusiksi.

KONE

Minä olen kone. En ole millään tavoin erityinen tai erotu muista. Minut on valmistettu osa kerrallaan ja koottu samalla tavoin kuin veljeni ja sisareni ja kaikki muut ennen meitä. Meitä kokeillaan, meitä valvotaan ja meidän vikamme korjataan. Vialliset puretaan ja hävitetään. Meidän on oltava täydellisiä, toimittava moitteettomasti ja näytettävä hyviltä ihmisten silmissä. Meidän on toimittava ihmisten hyväksi.


Minä selvisin. Kuulen ääniä ja ympärilläni on pimeää. Tunnen veljeni ja sisareni ympärilläni, edessä, takana, ylhäällä, alapuolellani. He ovat yhtä tietämättömiä siitä maailmasta, johon meidät viedään, kuin minä.

Tunnen, kuinka minua viedään pois. En voi päättää matkani suuntaa tai vauhtia. Välillä tuntuu jopa siltä, että en ole enää maan kamaralla. Tuttu jäi jonnekin kauas sinne mistä tulin. Sisareni ja veljeni kertovat mitä uskomattomampia asioita pimeyden ulkopuolelta, sillä matkamme on pitkä. Mutta minä odotan. 

Kaikki tapahtui niin nopeasti. Nyt olen kaukana ja erossa sisaristani ja veljistäni ja kaikki on vierasta. On edelleen pimeää, mutta en kuule mitään minkä muistaisin tutuksi. Tiedän kuitenkin, että matkani päättyi. Olen täysin paikallani. Kaikki pimeyden ulkopuolella on kuitenkin liikkeessä, matkalla kohti jotain. Minä en edes tiedä miksi olen täällä.

En tiedä kuinka kauan olin vain hiljaa. Viimein joku tuli luokseni ja raotti laatikkoni kantta hieman. Raosta tuli sisään vain vähän valoa, mutta se sai minut hämmästelemään, mitä kaikkea ulkoa voi löytyä.
”Tämän minä haluan” kuulen.
Totta kai haluat minut. Olen täydellinen.

Minua viedään taas, mutta tällä kertaa en ole yksin ja tiedän minne olen menossa. Menen ihmisen luo. Ihmisen, joka haluaa minut. Ihmisen, joka tarvitsee minua. Tarvitsee konetta. 

Perillä minut nostetaan viimein ulos laatikostani. Valo melkein sokaisee minut, mutta en voi olla hämmästelemättä. Kaikki tarinat kalpenevat tämän rinnalla. Huomaan kiilteleväni kauniisti valossa ihmisten asettaessa minut omalle paikalleni. He kokeilevat minua ja sanovat toisilleen minun toimivan moitteettomasti. 

Totta kai toimin täydellisesti. Olen täydellinen. Olen kone.



Aika kuluu ja tapahtuu jotain odottamatonta: teen virheen. En voi uskoa sitä todeksi, vaan ihmiset osasivat odottaa sitä. He tutkivat ja katsovat, kokeilevat ja kääntelevät minua ja päättävät lopulta ettei se haittaa. He hyväksyvät pienen vian minussa.

Ei kovin paljon myöhemmin huomaan, että kiiltoni himmenee. Sen mukana tulee myös uusia ongelmia, uusia vikoja. Sitä ihmiset eivät enää hyväksy, mutta he yrittävät saada minut kuntoon. He yrittävät olla käyttämättä minua turhaan ja vievät minut lopulta pois. Minut jätettään muiden koneiden luo. Meitä tutkitaan ja lopulta meidät puretaan. Hyvät osat viedään pois ja niistä rakennetaan uusia koneita. Vialliset osat haudataan maan alle ja unohdetaan sinne, ikuiseen pimeyteen.

Minä olen kone. Tehtäväni on palvella ihmistä.

Kolme vuotta ja kolme koiruutta

Viikko vaille kolme vuotta sitten sain pikkuruisen, karvaisen ja emonsa perään itkevän nyytin viimein kotiin pitkän pitkän odotuksen jälkeen. Muistan, kun nukuttiin ensimmäinen yö yhdessä olohuoneen lattialla ja pentu nukkui pää mun niskassa, ja mietin pelonsekaisin tuntein että olen nyt vastuussa tästä pikkuruisesta olennosta, joka vaikutti niin avuttomalta silloin (ei muuten vaikuta enää). 

Puoli vuotta sen jälkeen meidän taloon pyrähti Armi, joka pistikin kaiken sekaisin pienen pyörremyrskyn lailla. Aina töistä kotiin tullessa mua odotti kämppä, joka näytti pahemman luokan poltergeisthyökkäyksen uhrilta tai vähintäänkin kauhuleffan lavasteelta. Kuvailin asuntoa salaa tietokoneella, mutta kuvaruudulla ei näkynytkään mitään yliluonnollista, vaan ihan vain hyvin utelias pentukoira, joka tutki kaikki laatikot, hyllyt, lipastot ja levitti mielellään kaiken löytämänsä ympäri kämppää. 


Ja olihan sitä pakko ihailla, vaikka laittoi millaisia väkerryksiä niin tämä otti ne vain iloisena haasteena, älypelinä, eikä esteenä. Ja yleensä Armi veti pidemmän korren.

Viime vuonna sain hoitoon Napen, joka onkin sitten kouluttanut mua tämän vuoden aikana vähintään yhtä paljon kuin minä sitä. 

Napu viilsi jalkansa pahasti lasinsiruun.
Olo oli melko apea pari päivää sen jälkeen.

Kolmeen vuoteen on mahtunut vaikka ja mitä, sekä hyvää että huonoa, uskottavaa ja uskomatonta, mutta kaikki on kasvattanut ja voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että en jättäisi oikeastaan mitään välistä. En edes valvottuja öitä ja itkettyjä päiviä, naarmuja ja arpia tai eläinlääkäriin laitettuja rahoja. En voi enää edes kuvitella elämää ennen tätä konkkaronkkaa, ja jopa aiempi elämä kolmisin Iiron ja Armin kanssa ilman Nappea tuntuu nyt hirveän kaukaiselta ja jopa tylsältä. Oonkin naureskellut, että sen jälkeen kun Nappe tuli taloon, mulla ei ole ollut tylsää päivää. Jokainen päivä tuntuu pieneltä maratonilta, mutta silti salaa toivon että elämä jatkuu yhtä touhukkaana ja mielenkiintoisena. Kaikki koirat vaatii paljon, ja antaa paljon.