Kirjoitettu 14.6.2011. Pyrin tuona kesänä kirjoittamaan yhden tekstin joka päivä. Ihan mukava haaste, ja sain paljon hyviä luonnoksia aikaiseksi. Voipi olla että kirjoittelen tämän joskus uusiksi.
KONE
Minä
olen kone. En ole millään tavoin erityinen tai erotu muista. Minut
on valmistettu osa kerrallaan ja koottu samalla tavoin kuin veljeni
ja sisareni ja kaikki muut ennen meitä. Meitä kokeillaan, meitä
valvotaan ja meidän vikamme korjataan. Vialliset puretaan ja
hävitetään. Meidän on oltava täydellisiä, toimittava
moitteettomasti ja näytettävä hyviltä ihmisten silmissä. Meidän
on toimittava ihmisten hyväksi.
Minä selvisin. Kuulen ääniä ja ympärilläni on pimeää. Tunnen veljeni ja sisareni ympärilläni, edessä, takana, ylhäällä, alapuolellani. He ovat yhtä tietämättömiä siitä maailmasta, johon meidät viedään, kuin minä.
Tunnen, kuinka minua viedään pois. En voi päättää matkani suuntaa tai vauhtia. Välillä tuntuu jopa siltä, että en ole enää maan kamaralla. Tuttu jäi jonnekin kauas sinne mistä tulin. Sisareni ja veljeni kertovat mitä uskomattomampia asioita pimeyden ulkopuolelta, sillä matkamme on pitkä. Mutta minä odotan.
Kaikki tapahtui niin nopeasti. Nyt olen kaukana ja erossa sisaristani ja veljistäni ja kaikki on vierasta. On edelleen pimeää, mutta en kuule mitään minkä muistaisin tutuksi. Tiedän kuitenkin, että matkani päättyi. Olen täysin paikallani. Kaikki pimeyden ulkopuolella on kuitenkin liikkeessä, matkalla kohti jotain. Minä en edes tiedä miksi olen täällä.
En tiedä kuinka kauan olin vain hiljaa. Viimein joku tuli luokseni ja raotti laatikkoni kantta hieman. Raosta tuli sisään vain vähän valoa, mutta se sai minut hämmästelemään, mitä kaikkea ulkoa voi löytyä.
”Tämän minä haluan” kuulen.
Totta kai haluat minut. Olen täydellinen.
Minua viedään taas, mutta tällä kertaa en ole yksin ja tiedän minne olen menossa. Menen ihmisen luo. Ihmisen, joka haluaa minut. Ihmisen, joka tarvitsee minua. Tarvitsee konetta.
Perillä minut nostetaan viimein ulos laatikostani. Valo melkein sokaisee minut, mutta en voi olla hämmästelemättä. Kaikki tarinat kalpenevat tämän rinnalla. Huomaan kiilteleväni kauniisti valossa ihmisten asettaessa minut omalle paikalleni. He kokeilevat minua ja sanovat toisilleen minun toimivan moitteettomasti.
Totta kai toimin täydellisesti. Olen täydellinen. Olen kone.
Aika kuluu ja tapahtuu jotain odottamatonta: teen virheen. En voi uskoa sitä todeksi, vaan ihmiset osasivat odottaa sitä. He tutkivat ja katsovat, kokeilevat ja kääntelevät minua ja päättävät lopulta ettei se haittaa. He hyväksyvät pienen vian minussa.
Ei kovin paljon myöhemmin huomaan, että kiiltoni himmenee. Sen mukana tulee myös uusia ongelmia, uusia vikoja. Sitä ihmiset eivät enää hyväksy, mutta he yrittävät saada minut kuntoon. He yrittävät olla käyttämättä minua turhaan ja vievät minut lopulta pois. Minut jätettään muiden koneiden luo. Meitä tutkitaan ja lopulta meidät puretaan. Hyvät osat viedään pois ja niistä rakennetaan uusia koneita. Vialliset osat haudataan maan alle ja unohdetaan sinne, ikuiseen pimeyteen.
Minä olen kone. Tehtäväni on palvella ihmistä.
Minä selvisin. Kuulen ääniä ja ympärilläni on pimeää. Tunnen veljeni ja sisareni ympärilläni, edessä, takana, ylhäällä, alapuolellani. He ovat yhtä tietämättömiä siitä maailmasta, johon meidät viedään, kuin minä.
Tunnen, kuinka minua viedään pois. En voi päättää matkani suuntaa tai vauhtia. Välillä tuntuu jopa siltä, että en ole enää maan kamaralla. Tuttu jäi jonnekin kauas sinne mistä tulin. Sisareni ja veljeni kertovat mitä uskomattomampia asioita pimeyden ulkopuolelta, sillä matkamme on pitkä. Mutta minä odotan.
Kaikki tapahtui niin nopeasti. Nyt olen kaukana ja erossa sisaristani ja veljistäni ja kaikki on vierasta. On edelleen pimeää, mutta en kuule mitään minkä muistaisin tutuksi. Tiedän kuitenkin, että matkani päättyi. Olen täysin paikallani. Kaikki pimeyden ulkopuolella on kuitenkin liikkeessä, matkalla kohti jotain. Minä en edes tiedä miksi olen täällä.
En tiedä kuinka kauan olin vain hiljaa. Viimein joku tuli luokseni ja raotti laatikkoni kantta hieman. Raosta tuli sisään vain vähän valoa, mutta se sai minut hämmästelemään, mitä kaikkea ulkoa voi löytyä.
”Tämän minä haluan” kuulen.
Totta kai haluat minut. Olen täydellinen.
Minua viedään taas, mutta tällä kertaa en ole yksin ja tiedän minne olen menossa. Menen ihmisen luo. Ihmisen, joka haluaa minut. Ihmisen, joka tarvitsee minua. Tarvitsee konetta.
Perillä minut nostetaan viimein ulos laatikostani. Valo melkein sokaisee minut, mutta en voi olla hämmästelemättä. Kaikki tarinat kalpenevat tämän rinnalla. Huomaan kiilteleväni kauniisti valossa ihmisten asettaessa minut omalle paikalleni. He kokeilevat minua ja sanovat toisilleen minun toimivan moitteettomasti.
Totta kai toimin täydellisesti. Olen täydellinen. Olen kone.
Aika kuluu ja tapahtuu jotain odottamatonta: teen virheen. En voi uskoa sitä todeksi, vaan ihmiset osasivat odottaa sitä. He tutkivat ja katsovat, kokeilevat ja kääntelevät minua ja päättävät lopulta ettei se haittaa. He hyväksyvät pienen vian minussa.
Ei kovin paljon myöhemmin huomaan, että kiiltoni himmenee. Sen mukana tulee myös uusia ongelmia, uusia vikoja. Sitä ihmiset eivät enää hyväksy, mutta he yrittävät saada minut kuntoon. He yrittävät olla käyttämättä minua turhaan ja vievät minut lopulta pois. Minut jätettään muiden koneiden luo. Meitä tutkitaan ja lopulta meidät puretaan. Hyvät osat viedään pois ja niistä rakennetaan uusia koneita. Vialliset osat haudataan maan alle ja unohdetaan sinne, ikuiseen pimeyteen.
Minä olen kone. Tehtäväni on palvella ihmistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti